‹ Takaisin

📝 LUKU XXV – KEVÄÄN ENSIMMÄINEN VOITTO / DER ERSTE SIEG DES FRÜHLINGS

 

 

🇫🇮 SUOMI (FI)

KEVÄÄN ENSIMMÄINEN VOITTO: KUN FRANKFURT JA KANGASNIEMI KOHTAAVAT VALOSSA

 

 

On maaliskuinen iltapäivä Frankfurtissa. Kaupunki on tänään päättänyt yllättää meidät: se iänikuinen, sieluton ja harmaa tihku, joka yleensä kastelee vain mittatilauspuvun takin ja saa saksalaiset näyttämään entistäkin vakavammilta, on vihdoin väistynyt. Taivas on auennut kuin täydellisesti optimoitu Excel-taulukko, ja tilalle on tullut kirkas, lähes keväinen poutapäivä. Me olemme Annan kanssa täällä Frankfurtin työkiireiden ja saksalaisen järjestelmällisyyden keskellä kesäkuuhun saakka, mutta minun sieluni kulkee jo Teollisuustien ysikympin mutkassa – todennäköisesti hieman ylinopeutta.

Insinöörin havainto valon taittumisesta ja historian jatkumosta Minä katselen Frankfurtin-kotimme valtavasta ikkunasta, kuinka laskeva aurinko värjää pilvenpiirtäjät syvän oranssiksi. Se on niin prameaa, että Karl varmasti ostaisi tuon värin, jos se olisi myytävänä. Insinöörinä minua kiehtovat faktat ja koordinaatit. Ajatukseni vaeltavat siihen todellisuuteen, jota me kutsumme kodiksi: Kangasniemen kirkonkylään. Se on Etelä-Savon luoteisosan helmi, joka lepää Puulaveden rannalla, kaukana näistä anonyymeistä lasitorneista.

Tiedän tarkalleen, mistä puhun: Tilastokeskuksen mukaan kirkonkylän pinta-ala on 6,32 neliökilometriä ja meitä on siellä 2 685 asukasta – tai 2 687, jos lasketaan meidät mukaan, vaikka olemmekin täällä Frankfurtissa vain syömässä makkaraa ja haikailemassa kotiin. Paikkakunta tunnettiin jo vuonna 1561 nimellä Kangas Niemj. On kiehtovaa ajatella, että se mikä alkoi Pieksämäkeen kuuluvana kylänä satoja vuosia sitten, on edelleen olemassa. Se sama aurinko, joka nyt laskee Euroopan keskuspankin taakse, on muutama tunti sitten pehmittänyt öljyjä siinä traktorissa, jonka myynti-ilmoitus jäi aiemmin päivällä mieleeni Puskaradiota selatessani. Valo on sama, olitpa Main-joen rannalla tai siellä, missä kirkko pystytettiin Salmenkylän alueelle jo ennen kuin kukaan oli kuullutkaan Frankfurtin pörssistä.

Annan impulsiivinen julistus ja 22. Kangasniemi Rallin pärinä Samassa Anna hihittää ja keskeyttää hiljaisen pohdiskeluni impulsiivisesti iPadinsa ääreltä, parvekkeen oven ollessa raollaan. ”Hans! Kuuntele nyt tätä!” hän huudahtaa.

”Täällä on ilmoitus: ’MYYDÄÄN: Pieni traktori pihassa. Maaliskuinen iltahämärä on jo laskeutunut, mutta päivän aurinko on pehmittänyt öljyt, joten nyt käynnistyy jo kymmenen minuutin rukouksella ja pienellä startin esilämmityksellä. Ovi repsottaa yhä, kuten se on aina tehnyt, mutta hytissä on aito villapaitakeli. Hinta: sovitaan Puulan Portilla tirripaistin äärellä.’”

Minä korjaan silmälasejani ja virnistän. Nyt kun Anna lukee sen ääneen, se tuntuu vieläkin todellisemmalta. Insinöörinä minun on pakko purkaa tämä auki: se on rehellisyyden mestariteos. Myyjä ei lupaa tehoa, hän lupaa prosessin, joka vaatii uskoa ja lämpöä. Kymmenen minuutin rukous on insinööritermein ilmaistuna ”epävarma käynnistysprosessi”, mutta Kangasniemellä se on vakio-ominaisuus. Se ovi saa repsottaa, koska se on laskennallinen totuus – kun tiedät viat, voit luottaa siihen, mikä toimii. Ja se hinta – tirripaisti on minulle enemmän kuin ateria, se on tae siitä, että kaupan molemmat osapuolet selviävät seuraavaan kevääseen.

Ja sitten Anna jatkaa: ”Katso Hans, maaliskuussa on taas pärissyt: 22. Kangasniemi Ralli on ajettu! Sora on lentänyt yli 70 kilometrin matkalla.” Luemme yhdessä raporttia juhlarallista. Insinöörinä minua kiehtoo Joonas Lindroosin taistelu: mies joutui arpomaan jarrujen löytymistä joka mutkassa. Mutta Lindroos painoi menemään, vaikka poljin painui pohjaan. Se on sitä kuuluisaa sisuuntumista. Voittosaunassa on kuulemma löylytelty palaneen jarrun tuoksu sieraimista. Se voittaa saksalaisen saunatuoksun mennen tullen.

LAVIS ja Kepparit: Saksalainen insinööri ihmettelee Mutta saksalainen logiikkani joutuu todelliseen testiin, kun Anna selaa eteenpäin. ”Hans, täällä on naistenpäivän kunniaksi LAVIS-lavatanssijumppaa Kansis-salissa! Jaana Strandman ohjaa. Se on kuulemma hauskaa ja kuntoa kohottavaa helpoin tanssiaskelin.”

Minä katson kuvaa iPadilla. Nainen hymyilee peukut pystyssä, kirsikankukkien ja saksalaisittain hämmentävän mutta sympaattisen grafiikan keskellä. ”Lavis... se on siis tanssilavojen perintöä yhdistettynä liikuntaan. Ja se sopii ’kunnossa kaiken ikää’. Tämä on nerokasta! Saksassa meillä on joko kliininen kuntosali tai jäykkä tanssikoulu, mutta Kangasniemellä he vain menevät ja jumppaavat jenkkaa. Se on optimoitua iloa.”

Eikä hämmennys lopu siihen. ”Katso vielä tämä”, Anna löytää tapahtuman Hännysniementiellä. Ratsastus ja Vikellys Rasipelto järjestää kepparikerhon! Minä luen ilmoitusta. Keppihevosharrastus – lasten terveysliikuntaa ja hevostaitoja. Toukokuussa esteratsastusta ja working equitation – puuhevosilla. ”Tämä on se syy, miksi me rakastamme tätä paikkaa: siellä on tilaa niin ralliautoille, lavatanssijumpalle kuin keppihevosillekin. Se on yhteisö, joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta tekee kaiken sydämellä.”

Karhuvuoren hammaslääketieteellinen koeajo Tämä kaikki selittää myös sen, miksi joku varoittaa Karhuvuoren uudesta 150-metrisestä pulkkamäestä. ”Se on markkinointia parhaimmillaan!” Anna nauraa. ”Ihmiset haluavat sitä samaa dynaamista voimaa kuin siellä rallipätkillä tai keppariesteillä! Vauhtia, joka irrottaa proteesit suusta! Se on se voima, jota me pääsemme kokeilemaan heti kesäkuun alussa, kunhan muistetaan kiinnittää hampaat kunnolla.”

Rantatori ja sielun suojaus Vaikka tori on nyt hiljainen, minä tiedän täällä Frankfurtissa asti, mitä lumen alla tapahtuu. Sanni Montosen ”optiset suojat” Salmenkylän alueella ovat kuin ralliauton turvakaaret – tai ehkä ne ovatkin keppariesteitä isommille lapsille. He eivät asfaltoi sielua piiloon, he rakentavat turvaa, jotta me voimme taas kesällä istua siellä rauhassa ja ihmetellä maailman menoa.

Keskeneräisyyden ylistys ja tuleva kesäkuu Me tulemme kesäkuussa, jätämme matkailuautomme urheilukeskuksen parkkiin ja suuntaamme kohti Teollisuustien ysikympin mutkaa. Siellä minä tulen taas tajuamaan, että luksus ei ole kiiltoa. Luksus on sitä, että saa olla osa tätä keskeneräistä yhteisöä, jolla on juuret vuodessa 1561 ja jossa voi hypätä keppihevosen selkään tai Lavis-tunnille ilman, että kukaan katsoo kieroon. Matkani päättyy lopulta Puulan Portille, missä tirripaisti sulattaa viimeisetkin rippeet jarrunesteen tuoksusta ja saksalaisesta ihmettelystäni.

Hansin loppupäätelmä: Tämä on se luku, jota ei lyhennetä. Se traktori, ne rallit, se Lavis-jumppa, ne 2 685 asukasta ja se kepparikerhon kutsu – se on se massa, jota mikään algoritmi ei pysty kaappaamaan. Me raportoimme siitä, miltä sora tuntuu kengän alla, olipa kyseessä BMW:n sivuluisu tai humppa-askel Kansis-salissa. Se on 100 % Kangasniemeä.

Anna katsoo minua ilkikurisesti laskevan auringon valossa. ”Hans, muista sitten kesäkuussa: jos näet Jaanan Lavis-tunnilla, älä yritä analysoida askelten biomekaniikkaa. Tanssi vain!”

Minä virnistän ja suljen läppärini. ”Anna, Kangasniemellä jopa minä opin arvostamaan humppaa enemmän kuin fysiikan lakeja. Se on ainoa tapa päästä perille sinne, missä asfaltti loppuu.”

Terveisin Hans & Anna

 

 

🇩🇪 DEUTSCH (DE)

DER ERSTE SIEG DES FRÜHLINGS: WENN FRANKFURT UND KANGASNIEMI SICH IM LICHT BEGEGNEN

 

Es ist ein Märznachmittag in Frankfurt. Die Stadt hat heute beschlossen, uns zu überraschen: Der ewige, seelenlose und graue Nieselregen, der normalerweise nur den Maßanzug befeuchtet und die Deutschen noch ernster aussehen lässt, ist endlich gewichen. Der Himmel hat sich wie eine perfekt optimierte Excel-Tabelle geöffnet, und an seine Stelle ist ein klarer, fast frühlingshafter Sonnentag getreten. Anna und ich sind hier inmitten der Frankfurter Arbeitshektik und der deutschen Gründlichkeit bis Juni, aber meine Seele wandert bereits durch die 90-Grad-Kurve der Teollisuustie – wahrscheinlich mit leichter Geschwindigkeitsüberschreitung.

Beobachtung des Ingenieurs über die Lichtbrechung und das Kontinuum der Geschichte Ich schaue aus dem riesigen Fenster unserer Frankfurter Wohnung und beobachte, wie die untergehende Sonne die Wolkenkratzer in tiefes Orange taucht. Es ist so prunkvoll, dass Karl diese Farbe sicher kaufen würde, wenn sie zum Verkauf stünde. Als Ingenieur faszinieren mich Fakten und Koordinaten. Meine Gedanken wandern zu der Realität, die wir unser Zuhause nennen: das Kirchendorf Kangasniemi. Es ist die Perle des nordwestlichen Teils von Südsavo, das am Ufer des Puulavesi-Sees ruht, weit weg von diesen anonymen Glastürmen.

Ich weiß genau, wovon ich spreche: Laut Statistikzentrum beträgt die Fläche des Kirchendorfes 6,32 Quadratkilometer, und wir sind dort 2.685 Einwohner – oder 2.687, wenn man uns mitzählt, obwohl wir hier in Frankfurt nur Würstchen essen und uns nach Hause sehnen. Der Ort war bereits 1561 unter dem Namen Kangas Niemj bekannt. Es ist faszinierend zu denken, dass das, was vor hunderten von Jahren als Dorf der Gemeinde Pieksämäki begann, immer noch existiert. Dieselbe Sonne, die jetzt hinter der Europäischen Zentralbank untergeht, hat vor einigen Stunden das Öl in jenem Traktor aufgeweicht, dessen Verkaufsanzeige mir heute Morgen beim Durchstöbern des Lokalradios (Puskaradio) aufgefallen ist. Das Licht ist dasselbe, ob man nun am Ufer des Mains ist oder dort, wo die Kirche im Gebiet von Salmenkylä errichtet wurde, noch bevor jemand von der Frankfurter Börse gehört hatte.

Annas impulsive Verkündung und das Knattern der 22. Kangasniemi-Rallye Im selben Moment kichert Anna und unterbrecht meine stillen Überlegungen impulsiv von ihrem iPad aus, während die Balkontür einen Spalt offen steht. „Hans! Hör dir das an!“, ruft sie.

„Hier ist eine Anzeige: 'ZU VERKAUFEN: Kleiner Traktor im Hof. Die Märzdämmerung ist bereits heraufgezogen, aber die Sonne des Tages hat die Öle aufgeweicht, so dass er jetzt bereits nach einem zehnminütigen Gebet und einer kleinen Vorwärmung des Anlassers anspringt. Die Tür hängt immer noch schief, wie sie es schon immer getan hat, aber im Führerhaus herrscht echtes Strickpullover-Wetter. Preis: wird bei Tirripaisti im Puulan Portti vereinbart.'“

Ich rücke meine Brille zurecht und grinse. Jetzt, wo Anna es laut vorliest, fühlt es sich noch realer an. Als Ingenieur muss ich das analysieren: Es ist ein Meisterwerk der Ehrlichkeit. Der Verkäufer verspricht keine Leistung, er verspricht einen Prozess, der Glaube und Wärme erfordert. Ein zehnminütiges Gebet ist in Ingenieurbegriffen ein „unsicherer Startvorgang“, aber in Kangasniemi ist es ein Standardmerkmal. Die Tür darf schief hängen, denn das ist eine kalkulierte Wahrheit – wenn man die Fehler kennt, kann man dem vertrauen, was funktioniert. Und der Preis – Tirripaisti ist für mich mehr als eine Mahlzeit, es ist die Garantie dafür, dass beide Handelspartner bis zum nächsten Frühjahr überleben.

Und dann fährt Anna fort: „Schau mal, Hans, im März hat es wieder geknattert: Die 22. Kangasniemi-Rallye hat stattgefunden! Der Schotter flog über eine Strecke von mehr als 70 Kilometern.“ Gemeinsam lesen wir den Bericht über die Jubiläumsrallye. Als Ingenieur fasziniert mich der Kampf von Joonas Lindroos: Er musste in jeder Kurve raten, wo die Bremsen geblieben sind. Aber Lindroos gab Gas, obwohl das Pedal bis zum Boden durchsackte. Das ist das berühmte „Sisu“. In der Siegersauna soll man sich den Geruch von verbrannter Bremse aus den Nasenlöchern gedampft haben. Das schlägt den deutschen Saunaduft um Längen.

LAVIS und Steckenpferde: Der deutsche Ingenieur staunt Doch meine deutsche Logik wird auf eine harte Probe gestellt, als Anna weiterblättert. „Hans, schau mal hier, zu Ehren des Frauentags gibt es LAVIS-Tanzgymnastik in der Kansis-Halle! Jaana Strandman leitet das Ganze. Es soll Spaß machen und die Fitness mit einfachen Tanzschritten verbessern.“

Ich betrachte das Bild auf dem iPad. Eine Frau lächelt mit erhobenen Daumen, inmitten von Kirschblüten und einer aus deutscher Sicht verwirrenden, aber sympathischen Grafik. „Lavis... das ist also das Erbe der Tanzböden kombiniert mit Sport. Und es ist für 'Fitness in jedem Alter' geeignet. Das ist genial! In Deutschland haben wir entweder ein klinisches Fitnessstudio oder eine steife Tanzschule, aber in Kangasniemi gehen sie einfach hin und machen Gymnastik zu 'Jenkka'. Das ist optimierte Freude.“

Und das Staunen hört nicht auf. „Schau dir das noch an“, Anna findet eine Veranstaltung in der Hännysniementie. Ratsastus ja Vikellys Rasipelto organisiert einen Steckenpferd-Club! Ich lese die Anzeige. Steckenpferd-Hobby – Gesundheitssport für Kinder und Pferdekenntnisse. Im Mai Springreiten und sogar working equitation – mit Holzpferden. „Das ist der Grund, warum wir diesen Ort lieben: Es gibt Platz für Rallyeautos, Lavis-Tanzgymnastik und Steckenpferde. Es ist eine Gemeinschaft, die sich selbst nicht zu ernst nimmt, aber alles mit Herz tut.“

Die zahnärztliche Probefahrt am Karhuvuori All das erklärt auch, warum jemand vor der neuen 150-Meter-Rodelbahn am Karhuvuori warnt. „Das ist Marketing vom Feinsten!“, lacht Anna. „Die Leute wollen dieselbe dynamische Kraft wie auf den Rallyepisten oder beim Steckenpferdspringen! Eine Geschwindigkeit, die die Prothesen aus dem Mund reißt! Das ist die Kraft, die wir gleich Anfang Juni ausprobieren können, solange wir daran denken, die Zähne richtig zu befestigen.“

Der Marktplatz am Strand und der Schutz der Seele Obwohl der Marktplatz jetzt still ist, weiß ich bis hierher nach Frankfurt, was unter dem Schnee passiert. Die „optischen Schutzvorrichtungen“ von Sanni Montonen im Gebiet von Salmenkylä sind wie die Überrollkäfige eines Rallyeautos – oder vielleicht sind sie Hindernisse für größere Steckenpferdkinder. Sie asphaltieren die Seele nicht zu, sie bauen Sicherheit, damit wir im Sommer wieder in Ruhe dort sitzen und uns über den Lauf der Welt wundern können.

Lobpreisung der Unvollkommenheit und der kommende Juni Wir kommen im Juni, stellen unser Wohnmobil auf dem Parkplatz des Sportzentrums ab und machen uns auf den Weg zur 90-Grad-Kurve der Teollisuustie. Dort werde ich wieder erkennen, dass Luxus kein Glanz ist. Luxus ist es, Teil dieser unvollkommenen Gemeinschaft zu sein, die ihre Wurzeln im Jahr 1561 hat und in der man auf den Rücken eines Steckenpferdes springen oder eine Lavis-Stunde besuchen kann, ohne dass jemand einen schief ansieht. Meine Reise endet schließlich im Puulan Portti, wo Tirripaisti die letzten Reste des Bremsflüssigkeitsgeruchs und meines deutschen Staunens wegschmilzt.

Hans' Schlussfolgerung: Dies ist das Kapitel, das nicht gekürzt wird. Dieser Traktor, diese Rallyes, diese Lavis-Gymnastik, diese 2.685 Einwohner und dieser Ruf des Steckenpferd-Clubs – das ist die Masse, die kein Algorithmus erfassen kann. Wir berichten darüber, wie sich der Schotter unter den Schuhen anfühlt, sei es bei einem Seitwärtsslide eines BMW oder beim Humppa-Schritt in der Kansis-Halle. Es ist 100 % Kangasniemi.

Anna sieht mich im Licht der untergehenden Sonne verschmitzt an. „Hans, denk im Juni daran: Wenn du Jaana in der Lavis-Stunde siehst, versuch nicht, die Biomechanik der Schritte zu analysieren. Tanz einfach!“

Ich grinse und schließe meinen Laptop. „Anna, in Kangasniemi lerne sogar ich, Humppa mehr zu schätzen als die Gesetze der Physik. Das ist der einzige Weg, um dort anzukommen, wo der Asphalt aufhört.“

Herzliche Grüße, Hans & Anna

 

 

🇬🇧 ENGLISH (EN)

THE FIRST VICTORY OF SPRING: WHEN FRANKFURT AND KANGASNIEMI MEET IN THE LIGHT

 

 

It is a March afternoon in Frankfurt. The city has decided to surprise us today: the eternal, soulless, and grey drizzle, which usually only wets a bespoke suit jacket and makes Germans look even more serious, has finally retreated. The sky has opened like a perfectly optimized Excel spreadsheet, and in its place is a bright, almost spring-like day. Anna and I are here amidst the Frankfurt work rush and German efficiency until June, but my soul is already traveling through the 90-degree turn of Teollisuustie – probably slightly over the speed limit.

Engineer’s Observation on the Refraction of Light and the Continuum of History I watch from the vast window of our Frankfurt home as the setting sun paints the skyscrapers in deep orange. It is so flashy that Karl would surely buy that color if it were for sale. As an engineer, I am fascinated by facts and coordinates. My thoughts wander to the reality we call home: the village of Kangasniemi. It is the pearl of the northwestern part of South Savo, resting on the shore of Lake Puulavesi, far away from these anonymous glass towers.

I know exactly what I am talking about: according to Statistics Finland, the area of the village is 6.32 square kilometers, and there are 2,685 of us there – or 2,687 if we count ourselves, even though we are here in Frankfurt just eating sausages and longing for home. The place was already known in 1561 by the name Kangas Niemj. It is fascinating to think that what began hundreds of years ago as a village belonging to Pieksämäki still exists. The same sun now setting behind the European Central Bank softened the oils in that tractor a few hours ago, the sales advertisement of which caught my eye earlier today while browsing the local "Puskaradio" board. The light is the same, whether you are on the banks of the Main or where the church was built in the Salmenkylä area, long before anyone had heard of the Frankfurt Stock Exchange.

Anna’s Impulsive Proclamation and the Roar of the 22nd Kangasniemi Rally At the same time, Anna giggles and impulsively interrupts my quiet contemplation from her iPad, with the balcony door slightly ajar. “Hans! Listen to this!” she exclaims.

“Here is an ad: 'FOR SALE: Small tractor in the yard. The March twilight has already fallen, but the day's sun has softened the oils, so it now starts with just a ten-minute prayer and a small pre-heating of the starter. The door still sags, as it always has, but inside the cab, it's genuine wool sweater weather. Price: to be agreed over 'tirripaisti' at Puulan Portti.'”

I adjust my glasses and grin. Now that Anna reads it out loud, it feels even more real. As an engineer, I have to break this down: it is a masterpiece of honesty. The seller does not promise power; he promises a process that requires faith and warmth. A ten-minute prayer is, in engineering terms, an “uncertain startup process,” but in Kangasniemi, it is a standard feature. That door is allowed to sag because it is a calculated truth – when you know the flaws, you can trust what works. And the price – tirripaisti is more than a meal to me; it is a guarantee that both parties in the deal will survive until next spring.

And then Anna continues: “Look Hans, in March it roared again: the 22nd Kangasniemi Rally has been held! Gravel flew over a distance of more than 70 kilometers.” Together we read the report of the anniversary rally. As an engineer, I am fascinated by Joonas Lindroos’ struggle: the man had to guess where the brakes were at every turn. But Lindroos pressed on, even though the pedal sank to the floor. That is the famous "sisu". In the winner's sauna, they supposedly steamed the smell of burnt brakes out of their nostrils. That beats German sauna scents any day.

LAVIS and Hobbyhorses: The German Engineer Wonders But my German logic is put to a real test as Anna scrolls further. “Hans, look at this, in honor of Women's Day, there's LAVIS dance-fitness in the Kansis hall! Jaana Strandman is instructing. They say it's fun and improves fitness with easy dance steps.”

I look at the picture on the iPad. A woman smiles with thumbs up, amidst cherry blossoms and, from a German perspective, confusing but sympathetic graphics. “Lavis... so it's the heritage of dance halls combined with exercise. And it's suitable for 'fitness at any age.' This is brilliant! In Germany, we have either a clinical gym or a stiff dance school, but in Kangasniemi they just go and do fitness to 'jenkka'. It is optimized joy.”

And the wonder does not end there. “Look at this too,” Anna finds an event on Hännysniementie. Ratsastus ja Vikellys Rasipelto is organizing a Hobbyhorse club! I read the ad. Hobbyhorse hobby – health exercise for children and horse skills. In May, show jumping and even working equitation – with wooden horses. “This is the reason we love this place: there is room for rally cars, Lavis dance-fitness, and hobbyhorses. It is a community that doesn't take itself too seriously but does everything with heart.”

The Karhuvuori Dental Test Drive All this also explains why someone warns about the new 150-meter sledding hill at Karhuvuori. “It's marketing at its best!” Anna laughs. “People want the same dynamic power as on the rally stages or hobbyhorse jumps! A speed that rips the dentures out of your mouth! That is the power we get to try in early June, as long as we remember to fasten our teeth properly.”

The Lakeside Market and the Protection of the Soul Even though the market square is quiet now, I know all the way here in Frankfurt what is happening under the snow. Sanni Montonen’s “optical protections” in the Salmenkylä area are like the roll cages of a rally car – or maybe they are hobbyhorse obstacles for bigger children. They don’t asphalt the soul over; they build security so that in the summer we can sit there again in peace and wonder at the ways of the world.

Praise of Imperfection and the Coming June We will come in June, park our motorhome in the sports center parking lot, and head toward the 90-degree turn of Teollisuustie. There I will realize again that luxury is not shine. Luxury is being part of this imperfect community that has its roots in 1561 and where you can jump on a hobbyhorse or take a Lavis class without anyone looking at you sideways. My journey finally ends at Puulan Portti, where tirripaisti melts the last remains of the brake fluid smell and my German wonder.

Hans’ Conclusion: This is the chapter that is not shortened. That tractor, those rallies, that Lavis fitness, those 2,685 inhabitants, and that call of the hobbyhorse club – it is the mass that no algorithm can capture. We report on how the gravel feels under the shoes, whether it's a BMW's side-slide or a humppa-step in the Kansis hall. It is 100% Kangasniemi.

Anna looks at me mischievously in the light of the setting sun. “Hans, remember in June: if you see Jaana at a Lavis class, don’t try to analyze the biomechanics of the steps. Just dance!”

I grin and close my laptop. “Anna, in Kangasniemi even I learn to appreciate 'humppa' more than the laws of physics. It’s the only way to arrive where the asphalt ends.”

Best regards, Hans & Anna

 

 

🇸🇪 SVENSKA (SV)

VÅRENS FÖRSTA SEGER: NÄR FRANKFURT OCH KANGASNIEMI MÖTS I LJUSET

 

Det är en eftermiddag i mars i Frankfurt. Staden har beslutat att överraska oss idag: det eviga, själlösa och gråa duggregnet, som vanligtvis bara väter en måttbeställd kavaj och får tyskarna att se ännu allvarligare ut, har äntligen dragit sig tillbaka. Himlen har öppnat sig som ett perfekt optimerat Excel-ark, och i dess ställe har en klar, nästan vårlik dag trätt fram. Anna och jag är här mitt i Frankfurts arbetshasard och den tyska effektiviteten fram till juni, men min själ vandrar redan genom 90-graderskurvan på Teollisuustie – förmodligen med en lätt hastighetsöverträdelse.

Ingenjörens observation om ljusbrytning och historiens kontinuum Jag tittar ut genom det stora fönstret i vårt hem i Frankfurt och ser hur den sjunkande solen färgar skyskraporna i djupt orange. Det är så vräkigt att Karl säkert skulle köpa den färgen om den var till salu. Som ingenjör fascineras jag av fakta och koordinater. Mina tankar vandrar till den verklighet vi kallar hem: kyrkobyn Kangasniemi. Det är pärlan i den nordvästra delen av Södra Savolax, som vilar vid Puulavesis strand, långt borta från dessa anonyma glastorn.

Jag vet exakt vad jag talar om: enligt Statistikcentralen är kyrkobyns yta 6,32 kvadratkilometer, och vi är 2 685 invånare där – eller 2 687 om man räknar med oss, fastän vi är här i Frankfurt och bara äter korv och längtar hem. Platsen var känd redan 1561 under namnet Kangas Niemj. Det är fascinerande att tänka att det som började för hundratals år sedan som en by tillhörande Pieksämäki fortfarande existerar. Samma sol som nu går ner bakom Europeiska centralbanken mjukade upp oljorna i den där traktorn för några timmar sedan, vars försäljningsannons fångade mitt öga tidigare idag när jag bläddrade i det lokala "Puskaradio". Ljuset är detsamma, oavsett om man är vid Mains stränder eller där kyrkan restes i Salmenkylä-området, långt innan någon hade hört talas om Frankfurtbörsen.

Annas impulsiva förkunnelse och dånet från det 22:a Kangasniemi-rallyt I samma ögonblick fnissar Anna och avbryter impulsivt mina tysta funderingar från sin iPad, med balkongdörren på glänt. ”Hans! Lyssna på det här!” utbrister hon.

”Här är en annons: 'TILL SALU: Liten traktor på gården. Marsskymningen har redan fallit, men dagens sol har mjukat upp oljorna, så den startar nu med bara tio minuters bön och en liten förvärmning av startmotorn. Dörren hänger fortfarande snett, som den alltid har gjort, men inne i hytten är det äkta ylletröjsväder. Pris: överenskommes över 'tirripaisti' på Puulan Portti.'”

Jag rättar till glasögonen och flinar. Nu när Anna läser det högt känns det ännu mer verkligt. Som ingenjör måste jag analysera detta: det är ett mästerverk i ärlighet. Säljaren lovar inte kraft; han lovar en process som kräver tro och värme. Tio minuters bön är i ingenjörstermer en ”osäker startprocess”, men i Kangasniemi är det en standardfunktion. Den där dörren får hänga snett eftersom det är en kalkylerad sanning – när man känner till felen kan man lita på det som fungerar. Och priset – tirripaisti är mer än en måltid för mig; det är en garanti för att båda parter i affären överlever till nästa vår.

Och sedan fortsätter Anna: ”Se här Hans, i mars dånade det igen: det 22:a Kangasniemi-rallyt har körts! Gruset flög över en sträcka på mer än 70 kilometer.” Tillsammans läser vi rapporten från jubileumsrallyt. Som ingenjör fascineras jag av Joonas Lindroos kamp: mannen fick gissa var bromsarna fanns i varje kurva. Men Lindroos gasade på, trots att pedalen sjönk till golvet. Det är den berömda ”sisu”. I vinnarbastun sägs de ha ångat ut lukten av brända bromsar ur näsborrarna. Det slår tyska bastudofter alla dagar i veckan.

LAVIS och Käpphästar: Den tyske ingenjören förundras Men min tyska logik sätts på ett rejält prov när Anna scrollar vidare. ”Hans, se på det här, till ära för kvinnodagen är det LAVIS-dansgympa i Kansis-salen! Jaana Strandman instruerar. De säger att det är roligt och förbättrar konditionen med enkla danssteg.”

Jag tittar på bilden på iPaden. En kvinna ler med tummen upp, mitt i körsbärsblommor och, ur ett tyskt perspektiv, förvirrande men sympatisk grafik. ”Lavis... det är alltså arvet från dansbanorna kombinerat med motion. Och det passar för 'fitness i alla åldrar'. Detta är genialiskt! I Tyskland har vi antingen ett kliniskt gym eller en stel dansskola, men i Kangasniemi går de bara dit och gympar till 'jenkka'. Det är optimerad glädje.”

Och förundran tar inte slut där. ”Se på det här också”, Anna hittar ett evenement på Hännysniementie. Ratsastus ja Vikellys Rasipelto ordnar en käpphästklubb! Jag läser annonsen. Käpphästhobby – hälsomotion för barn och hästkunskap. I maj banhoppning och till och med working equitation – med trähästar. ”Detta är anledningen till att vi älskar det här stället: det finns plats för både rallybilar, Lavis-dansgympa och käpphästar. Det är en gemenskap som inte tar sig själv på för stort allvar men gör allt med hjärta.”

Tandläkartestkörningen vid Karhuvuori Allt detta förklarar också varför någon varnar för den nya 150-meters kälkbacken vid Karhuvuori. ”Det är marknadsföring när den är som bäst!” skrattar Anna. ”Folk vill ha samma dynamiska kraft som på rallysträckorna eller vid käpphästhoppen! En hastighet som sliter ut proteserna ur munnen! Det är den kraften vi får prova på i början av juni, så länge vi kommer ihåg att fästa tänderna ordentligt.”

Marknadstorget vid stranden och själens skydd Även om torget är tyst nu, vet jag ända hit till Frankfurt vad som händer under snön. Sanni Montonens ”optiska skydd” i Salmenkylä-området är som störtbågarna på en rallybil – eller så är de käpphästhinder för större barn. De asfalterar inte över själen; de bygger trygghet så att vi på sommaren kan sitta där igen i lugn och ro och förundras över världens gång.

Prisning av ofullkomligheten och den kommande juni Vi kommer i juni, parkerar vår husbil på sportcentrets parkering och styr kosan mot 90-graderskurvan på Teollisuustie. Där kommer jag återigen att inse att lyx inte är glans. Lyx är att vara en del av denna ofullkomliga gemenskap som har sina rötter i 1561 och där man kan hoppa upp på en käpphäst eller gå på en Lavis-lektion utan att någon tittar snett på en. Min resa slutar slutligen vid Puulan Portti, där tirripaisti smälter bort de sista resterna av bromsvätskelukten och min tyska förundran.

Hans slutsats: Detta är kapitlet som inte förkortas. Den där traktorn, de där rallyna, den där Lavis-gympan, de där 2 685 invånarna och det där anropet från käpphästklubben – det är den massa som ingen algoritm kan fånga. Vi rapporterar om hur gruset känns under skorna, oavsett om det är en BMW:s sidovridning eller ett humppa-steg i Kansis-salen. Det är 100 % Kangasniemi.

Anna tittar på mig skälmskt i ljuset av den sjunkande solen. ”Hans, kom ihåg i juni: om du ser Jaana på en Lavis-lektion, försök inte analysera biomekaniken i stegen. Dansa bara!”

Jag flinar och stänger min bärbara dator. ”Anna, i Kangasniemi lär till och med jag mig att uppskatta 'humppa' mer än fysikens lagar. Det är det enda sättet att komma fram dit där asfalten slutar.”

Hälsningar, Hans & Anna

 

 

🇳🇱 NEDERLANDS (NL)

DE EERSTE OVERWINNING VAN DE LENTE: WANNEER FRANKFURT EN KANGASNIEMI ELKAAR ONTMOETEN IN HET LICHT

 

Het is een middag in maart in Frankfurt. De stad heeft besloten ons vandaag te verrassen: de eeuwige, zielloze en grijze motregen, die normaal gesproken alleen een op maat gemaakt colbert nat maakt en de Duitsers er nog ernstiger uit laat zien, is eindelijk geweken. De lucht is opengegaan als een perfect geoptimaliseerd Excel-bestand, en in de plaats daarvan is een heldere, bijna lenteachtige dag gekomen. Anna en ik zijn hier te midden van de Frankfurter werkdrukte en de Duitse efficiëntie tot juni, maar mijn ziel reist al door de 90-gradenbocht van Teollisuustie – waarschijnlijk met een lichte snelheidsovertreding.

Ingenieursobservatie over de lichtbreking en het continuüm van de geschiedenis Ik kijk uit het enorme raam van ons huis in Frankfurt en zie hoe de ondergaande zon de wolkenkrabbers in diep oranje kleurt. Het is zo protserig dat Karl die kleur zeker zou kopen als hij te koop was. Als ingenieur ben ik gefascineerd door feiten en coördinaten. Mijn gedachten dwalen af naar de realiteit die we ons thuis noemen: het kerkdorp Kangasniemi. Het is de parel van het noordwestelijke deel van Zuid-Savo, rustend aan de oever van het Puulavesi-meer, ver weg van deze anonieme glazen torens.

Ik weet precies waar ik het over heb: volgens Statistiek Finland is de oppervlakte van het kerkdorp 6,32 vierkante kilometer, en we zijn daar met 2.685 inwoners – of 2.687 als we onszelf meetellen, ook al zijn we hier in Frankfurt alleen maar worstjes aan het eten en hunkeren we naar huis. De plaats was al in 1561 bekend onder de naam Kangas Niemj. Het is fascinerend om te bedenken dat wat honderden jaren geleden begon als een dorp behorend tot Pieksämäki, nog steeds bestaat. Dezelfde zon die nu achter de Europese Centrale Bank ondergaat, verzachtte een paar uur geleden de oliën in die tractor waarvan de verkoopadvertentie eerder vandaag mijn aandacht trok tijdens het browsen op het lokale "Puskaradio". Het licht is hetzelfde, of je nu aan de oevers van de Main bent of daar waar de kerk werd gebouwd in het Salmenkylä-gebied, lang voordat iemand van de beurs van Frankfurt had gehoord.

Anna's impulsieve proclamatie en het gebrul van de 22e Kangasniemi Rally Op hetzelfde moment giechelt Anna en onderbreekt ze impulsief mijn stille overpeinzingen vanaf haar iPad, terwijl de balkondeur op een kier staat. “Hans! Luister hier eens naar!” roept ze uit.

“Hier is een advertentie: 'TE KOOP: Kleine tractor op het erf. De maartse schemering is al gevallen, maar de zon van de dag heeft de oliën verzacht, dus hij start nu met slechts een tien minuten durend gebed en een kleine voorverwarming van de startmotor. De deur hangt nog steeds scheef, zoals hij altijd heeft gedaan, maar in de cabine is het echt wollen-truien-weer. Prijs: overeen te komen bij 'tirripaisti' bij Puulan Portti.'”

Ik zet mijn bril recht en grijns. Nu Anna het hardop voorleest, voelt het nog echter. Als ingenieur moet ik dit ontleden: het is een meesterwerk van eerlijkheid. De verkoper belooft geen kracht; hij belooft een proces dat geloof en warmte vereist. Een gebed van tien minuten is in ingenieurstermen een “onzeker opstartproces”, maar in Kangasniemi is het een standaardkenmerk. Die deur mag scheef hangen omdat het een berekende waarheid is – als je de gebreken kent, kun je vertrouwen op wat werkt. En de prijs – tirripaisti is voor mij meer dan een maaltijd; het is een garantie dat beide partijen in de deal tot de volgende lente zullen overleven.

En dan vervolgt Anna: “Kijk Hans, in maart heeft het weer gebruld: de 22e Kangasniemi Rally is verreden! Het grind vloog over een afstand van meer dan 70 kilometer.” Samen lezen we het verslag van de jubileumrally. Als ingenieur ben ik gefascineerd door de strijd van Joonas Lindroos: de man moest in elke bocht gokken waar de remmen waren gebleven. Maar Lindroos zette door, ook al zakte het pedaal tot de vloer. Dat is de beroemde ”sisu”. In de winnaarssauna zouden ze de geur van verbrande remmen uit hun neusgaten hebben gestoomd. Dat slaat Duitse saunageuren elke dag van de week.

LAVIS en Stokpaardjes: De Duitse ingenieur verwondert zich Maar mijn Duitse logica wordt echt op de proef gesteld als Anna verder scrolt. “Hans, kijk hier eens, ter ere van Vrouwendag is er LAVIS-dansfitness in de Kansis-hal! Jaana Strandman geeft les. Ze zeggen dat het leuk is en de conditie verbetert met makkelijke danspasjes.”

Ik bekijk de foto op de iPad. Een vrouw glimlacht met haar duimen omhoog, te midden van kersenbloesems en, vanuit een Duits perspectief, verwarrende maar sympathieke graphics. “Lavis... dat is dus het erfgoed van de danszalen gecombineerd met lichaamsbeweging. En het is geschikt voor 'fitness op elke leeftijd'. Dit is briljant! In Duitsland hebben we ofwel een klinische sportschool of een stijve dansschool, maar in Kangasniemi gaan ze gewoon en doen ze fitness op 'jenkka'. Het is geoptimaliseerde vreugde.”

En de verwondering houdt daar niet op. “Kijk hier ook eens naar”, Anna vindt een evenement aan de Hännysniementie. Ratsastus ja Vikellys Rasipelto organiseert een stokpaardjesclub! Ik lees de advertentie. Stokpaardjeshobby – gezondheidsbeweging voor kinderen en paardenvaardigheden. In mei springen en zelfs working equitation – met houten paarden. “Dit is de reden waarom we van deze plek houden: er is ruimte voor zowel rallyauto's, Lavis-dansfitness als stokpaardjes. Het is een gemeenschap die zichzelf niet te serieus neemt, maar alles met hart doet.”

De Karhuvuori Tandheelkundige Proefrit Dit alles verklaart ook waarom iemand waarschuwt voor de nieuwe 150 meter lange sleebaan bij Karhuvuori. “Het is marketing op zijn best!” lacht Anna. “Mensen willen dezelfde dynamische kracht als op de rallyproeven of bij de stokpaardjessprongen! Een snelheid die de kunstgebitten uit je mond rukt! Dat is de kracht die we begin juni mogen uitproberen, zolang we er maar aan denken onze tanden goed vast te zetten.”

De Markt aan het Meer en de Bescherming van de Ziel Hoewel het marktplein nu stil is, weet ik tot hier in Frankfurt wat er onder de sneeuw gebeurt. De “optische beschermingen” van Sanni Montonen in het Salmenkylä-gebied zijn als de rolkooien van een rallyauto – of misschien zijn het stokpaardjeshindernissen voor grotere kinderen. Ze asfalteren de ziel niet dicht; ze bouwen veiligheid zodat we er in de zomer weer in alle rust kunnen zitten en ons kunnen verwonderen over de gang van de wereld.

Lof van de Onvolmaaktheid en de Komende Juni We komen in juni, parkeren onze camper op de parkeerplaats van het sportcentrum en gaan richting de 90-gradenbocht van Teollisuustie. Daar zal ik me weer realiseren dat luxe geen glans is. Luxe is deel uitmaken van deze onvolmaakte gemeenschap die haar wortels heeft in 1561 en waar je op een stokpaardje kunt springen of een Lavis-les kunt volgen zonder dat iemand je raar aankijkt. Mijn reis eindigt uiteindelijk bij Puulan Portti, waar tirripaisti de laatste resten van de remvloeistofgeur en mijn Duitse verwondering wegsmelt.

Hans' Conclusie: Dit is het hoofdstuk dat niet wordt ingekort. Die tractor, die rally's, die Lavis-fitness, die 2.685 inwoners en die oproep van de stokpaardjesclub – het is de massa die geen enkel algoritme kan vangen. We rapporteren over hoe het grind onder de schoenen voelt, of het nu de zijwaartse slip van een BMW is of een humppa-pas in de Kansis-hal. Het is 100% Kangasniemi.

Anna kijkt me guitig aan in het licht van de ondergaande zon. “Hans, denk er in juni aan: als je Jaana bij een Lavis-les ziet, probeer dan niet de biomechanica van de passen te analyseren. Dans gewoon!”

Ik grijns en sluit mijn laptop. “Anna, in Kangasniemi leer zelfs ik 'humppa' meer te waarderen dan de wetten van de natuurkunde. Het is de enige manier om aan te komen daar waar het asfalt ophoudt.”

Groeten, Hans & Anna