.Chapter VI: Valon juurilla – Die Wurzeln des Lichts

Frankfurt, helmikuu 2026.

[FI] Helmikuun ilta Frankfurtissa on kirkas, mutta purevan kylmä. Istun työhuoneessani pilvenpiirtäjien katveessa, missä näyttöjen kajo on ainoa valonlähde. Frankfurt ei koskaan nuku; ulkoa kuuluu vaimea junien kolina ja jatkuva sähköinen hurina, joka on muuttunut osaksi hengitystämme. Olen aina ollut luonteeltani analyytikko; kun jokin ajatus saa minusta otteen, minun on saatava tuekseni faktoja, dataa ja historiallista jatkumoa.

”Anna, tule katsomaan”, huikkaan olohuoneen puolelle. ”Tässä on kyse jostain paljon suuremmasta kuin pelkästä lomakohteesta.”

Olen uppoutunut koko illan Kangasniemen teolliseen historiaan. Se on kiehtova matka: kuinka pieni, tuhansien järvien syleilyssä lepäävä pitäjä on hiljaisuudessa kasvanut valaisemaan koko Eurooppaa. Selitän Annalle, kuinka Tehometin tarina alkoi lähes tyhjästä vuonna 1979. Kaikki sai alkunsa yksinkertaisista asioista: pulsaattoripesukoneista, lumilapioista ja saunan lauteista. Tuosta vaatimattomasta pajasta kasvoi kuitenkin jotain maailmanlaajuista – Pohjoismaiden suurin valaisinpylväiden valmistaja.

”Ajattele, Anna. Juutinrauman silta, Kuwaitin hallitsijan palatsi, Tukholman kalleimmat kadut... ne kaikki lepäävät kangasniemiläisen teräksen ja osaamisen varassa”, sanon ja osoitan ikkunasta Frankfurtin yöhön, missä kymmenet valot pilkuttavat pimeyttä. ”Nuo katuvalot tuolla alhaalla saattavat hyvinkin kantaa mukanaan palan sitä maata, jonne olemme matkalla. Meitä ympäröivä valo täällä Frankfurtissakin on kotoisin sieltä, minne sielumme halajaa.”

Mutta Anna ei ole tyytynyt vain minun tilastoihini. Hän on viettänyt edellisyön oman tietokoneensa ääressä, kahlannut läpi paikallisten retkeilijöiden blogeja ja muistiinpanoja. Hän laskee syliini löytönsä, joista heijastuu aivan toisenlainen, mystinen Kangasniemi.

”Hans, meidän on mentävä syvemmälle metsään”, hän sanoo silmät loistaen.

Hän on löytänyt Etelä-Hiisilammen. Hän kuvailee minulle paikkaa vain muutaman kilometrin päässä kirkonkylältä, missä suopursu tuoksuu huumaavasti ja metsälammet raikuvat sammakoiden kurnutuksesta. Anna lukee minulle tarinaa majavasta, joka iskee hännällään vettä kesäillan sinisyydessä, ja jylhästä kallioseinämästä, jonka suojissa on pidetty tulta ehkä vuosisatoja. Hän puhuu Rapalanvuoren jylhistä kallioista, joiden sanotaan toimineen pakopaikkoina isonvihan aikaan, ja Hahlavuoren kalliomaalauksista, joissa muinaiset "sukeltajat" ja hirvet katsovat meitä tuhansien vuosien takaa.

Löydösten joukossa on myös kuva vanhasta Studebaker Presidentistä vuodelta 1938, joka maatuu hitaasti Hankasalmella. ”Maasta sinä olet tullut”, Anna lainaa. Se muistuttaa meitä siitä, mikä on katoavaista ja mikä pysyvää.

Kun Anna lopettaa kertomisen, hän sulkee silmänsä. Näen hänen kasvoistaan, kuinka Frankfurtin tunkkainen ilma vaihtuu hänen mielessään joksikin aivan muuksi. Kirjaan ylös hänen sanansa, sillä ne ovat se sielu, jota numerot eivät tavoita:

”Hän seisoo jo mielessään Puulan rannalla, telttailualueen reunalla, missä nurmikko on vielä harmaan kasteen peitossa. On varhainen aamu, ja ilma on juuri sopivan viileää – sellaista, joka saa ihon nousemaan kananlihalle, mutta tuntuu puhtaalta keuhkoissa. Hän aloittaa joogaliikkeet hitaasti. Lintujen laulu on korviahuumaava, alkukantainen sinfonia. Kun hän siirtyy asennosta toiseen, aamukosteus kastelee jalkapohjat, ja vastaleikatun nurmikon pätkät tarttuvat kiinni kosteaan ihoon. Ja kaiken yllä lepää tyyni, loputon Puula, joka kuiskaa omaa hiljaisuuttaan.”

Annan havainto on pysäyttävä: me emme ole matkalla vain historiaan, vaan kotiin, jossa aistit saavat taas hengittää. Siinä missä minä ihailen Tehometin kykyä valaista maailma tekniikalla, Anna muistuttaa minua siitä, miltä tuntuu seisoa paikassa, joka loistaa kirkkaana ilman ainoataan sähkölamppua.

Mutta analyytikon mielenlaatuni ei jätä minua rauhaan vielä. Kun katson Annan keräämiä kuvia Rapalanvuoren portaista ja Hahlavuoren kalliomaalauksista, ymmärrän, että olemme löytämässä jotain sellaista, mitä Frankfurtin kaltainen finanssikeskus ei voi koskaan tarjota: jatkuvuutta.

Olen kaivanut esiin lisää tietoa Tehometista. On hämmentävää ajatella, että sama yritys, joka nykyään toimittaa arkkitehtonisia valaisinratkaisuja Dubain kaltaisiin metropoleihin, on ponnistanut samoista maisemista, joita Anna kuvailee. Se kertoo suomalaisesta sisusta – kyvystä luoda jotain maailmanluokan laadukasta keskellä hiljaisuutta. Se on laadun tae, joka ulottuu teräksisistä pylväistä aina Camping Kiviniemen kolmen tähden palveluun.

Anna huomauttaa minulle eräästä yksityiskohdasta Hiisilammen tarinassa. Hän lukee ääneen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka joku on sotkenut muinaista kalliota moderneilla kirjoituksilla. ”Hans”, hän sanoo vakavana, ”se on juuri se syy, miksi meidän on mentävä sinne. Luonto ja historia tarvitsevat niitä, jotka osaavat arvostaa niitä hiljaa. Me emme mene sinne vain kuluttamaan, me menemme sinne kunnioittamaan.”

Hän on oikeassa. Matkamme kesäkuussa ei ole vain paluu muistoihin, vaan se on hakeutumista laadun äärelle – oli kyse sitten Tehometin insinööritaidosta tai Puulan rannan koskemattomasta aamusta. Olen jo alkanut luonnostella reittiä, joka vie meidät läpi Etelä-Savon sydämen. Haluan nähdä ne kurjet Kälän pelloilla, joista Annan löytämät muistiinpanot kertoivat. Haluan tuntea sen saman ihon nousemisen kananlihalle, kun majava läpsäyttää hännällään vettä Hiisilammen hämärässä.

Tämä ilta Frankfurtissa on kääntymässä yöksi. Suljen tietokoneeni, mutta mielessäni kynäni jatkaa jo seuraavan luvun kirjoittamista. Meillä on enää muutama kuukausi aikaa. Frankfurtin valot tuntuvat nyt hieman himmeämmiltä, koska tiedän, että todellinen kirkkaus odottaa meitä kaukana pohjoisessa.

[EN] An evening in February in Frankfurt is bright but biting cold. I sit in my study in the shadow of skyscrapers, where the glow of the monitors is the only source of light. Frankfurt never sleeps; from outside I hear the faint rattle of trains and a constant electronic hum that has become part of our breathing. I have always been an analyst by nature; when an idea takes hold of me, I must have facts, data, and historical continuity to support it.

“Anna, come and see,” I call out to the living room. “This is about something much bigger than just a holiday destination.”

I have been immersed all evening in the industrial history of Kangasniemi. It is a fascinating journey: how a small parish, resting in the embrace of a thousand lakes, has grown in silence to light up all of Europe. I explain to Anna how Tehomet's story began from almost nothing in 1979. It all started with simple things: pulsator washing machines, snow shovels, and sauna benches. From that modest workshop, however, grew something global – the largest manufacturer of lighting poles in the Nordic countries.

“Think about it, Anna. The Øresund Bridge, the palace of the ruler of Kuwait, the most expensive streets in Stockholm... they all rest on Kangasniemi steel and expertise,” I say and point out the window into the Frankfurt night, where dozens of lights dot the darkness. “Those streetlights down there may well carry a piece of the land we are traveling to. The light surrounding us here in Frankfurt also originates from where our souls yearn for.”

But Anna hasn't been satisfied with just my statistics. She spent the previous night at her own computer, scrolling through blogs and notes of local hikers. She places her findings in my lap, reflecting a completely different, mystical Kangasniemi.

“Hans, we must go deeper into the forest,” she says with her eyes shining.

She has found South Hiisilampi. She describes to me a place just a few kilometers from the village center, where the Labrador tea smells intoxicating and the forest ponds echo with the croaking of frogs. Anna reads me a story about a beaver striking the water with its tail in the blueness of a summer evening, and a rugged rock wall under whose shelter fire has been kept for perhaps centuries. She talks about the steep cliffs of Rapalanvuori, which are said to have served as hiding places during the Great Wrath, and the rock paintings of Hahlavuori, where ancient "divers" and elks look at us from thousands of years ago.

Among the findings is also a picture of an old Studebaker President from 1938, slowly decaying in Hankasalmi. “From dust you have come,” Anna quotes. It reminds us of what is fleeting and what is permanent.

When Anna finishes speaking, she closes her eyes. I see from her face how the stuffy Frankfurt air turns in her mind into something else entirely. I write down her words, for they are the soul that numbers cannot reach:

“She is already standing in her mind on the shore of Puula, at the edge of the camping area, where the grass is still covered with grey dew. It is early morning, and the air is just cool enough – the kind that makes your skin crawl with goosebumps but feels pure in your lungs. She begins her yoga movements slowly. The birdsong is a deafening, primal symphony. As she moves from one position to another, the morning dew wets the soles of her feet, and pieces of freshly cut grass stick to her damp skin. And above it all lies the calm, endless Puula, whispering its own silence.”

Anna's observation is striking: we are not just on a journey into history, but home, where the senses can breathe again. While I admire Tehomet's ability to light up the world with technology, Anna reminds me of what it feels like to stand in a place that shines brightly without a single electric lamp.

But my analytical mindset does not leave me alone yet. When I look at the pictures Anna collected of the stairs of Rapalanvuori and the rock paintings of Hahlavuori, I realize that we are discovering something that a financial center like Frankfurt can never offer: continuity.

I have dug up more information about Tehomet. It is bewildering to think that the same company that today supplies architectural lighting solutions to metropolises like Dubai has sprung from the same landscapes that Anna describes. It speaks of Finnish grit – the ability to create something of world-class quality in the midst of silence. It is a guarantee of quality that extends from steel poles all the way to the three-star service of Camping Kiviniemi.

Anna points out to me a detail in the story of Hiisilampi. She reads aloud a passage describing how someone has defaced the ancient rock with modern writings. “Hans,” she says seriously, “that is exactly why we have to go there. Nature and history need those who know how to appreciate them silently. We are not going there just to consume; we are going there to respect.”

She is right. Our journey in June is not just a return to memories, but a search for quality – whether it is Tehomet's engineering skills or the untouched morning of the Puula shore. I have already started sketching a route that takes us through the heart of South Savo. I want to see those cranes in the fields of Kälä that Anna's found notes told about. I want to feel that same skin crawling with goosebumps when a beaver slaps the water with its tail in the twilight of Hiisilampi.

This evening in Frankfurt is turning into night. I close my computer, but in my mind, my pen is already writing the next chapter. We have only a few months left. The lights of Frankfurt seem a bit dimmer now because I know that the true brightness awaits us far in the north.

[DE] Ein Abend im Februar in Frankfurt ist hell, aber beißend kalt. Ich sitze in meinem Arbeitszimmer im Schatten der Wolkenkratzer, wo der Schein der Monitore die einzige Lichtquelle ist. Frankfurt schläft nie; von draußen höre ich das leise Rattern der Züge und ein konstantes elektronisches Summen, das Teil unseres Atems geworden ist. Ich war schon immer ein Analytiker von Natur aus; wenn mich eine Idee packt, muss ich Fakten, Daten und historische Kontinuität haben, um sie zu stützen.

„Anna, komm und sieh mal“, rufe ich ins Wohnzimmer. „Hier geht es um etwas viel Größeres als nur um ein Urlaubsziel.“

Ich war den ganzen Abend in die Industriegeschichte von Kangasniemi vertieft. Es ist eine faszinierende Reise: wie eine kleine Gemeinde, die in der Umarmung von tausend Seen ruht, in der Stille gewachsen ist, um ganz Europa zu erleuchten. Ich erkläre Anna, wie die Geschichte von Tehomet 1979 aus fast nichts begann. Alles fing mit einfachen Dingen an: Pulsator-Waschmaschinen, Schneeschaufeln und Saunabänken. Aus dieser bescheidenen Werkstatt erwuchs jedoch etwas Globales – der größte Hersteller von Lichtmasten in den nordischen Ländern.

„Denk mal drüber nach, Anna. Die Öresundbrücke, der Palast des Herrschers von Kuwait, die teuersten Straßen in Stockholm... sie alle ruhen auf Stahl und Fachwissen aus Kangasniemi“, sage ich und zeige aus dem Fenster in die Frankfurter Nacht, wo Dutzende von Lichtern die Dunkelheit punktieren. „Diese Straßenlaternen da unten könnten durchaus ein Stück des Landes in sich tragen, in das wir reisen. Das Licht, das uns hier in Frankfurt umgibt, stammt auch von dort, wo sich unsere Seelen sehnen.“

Aber Anna hat sich nicht nur mit meinen Statistiken begnügt. Sie verbrachte die letzte Nacht an ihrem eigenen Computer und scrollte durch Blogs und Notizen lokaler Wanderer. Sie legt mir ihre Funde in den Schoß, die ein ganz anderes, mystisches Kangasniemi widerspiegeln.

„Hans, wir müssen tiefer in den Wald gehen“, sagt sie mit leuchtenden Augen.

Sie hat Süd-Hiisilampi gefunden. Sie beschreibt mir einen Ort, nur wenige Kilometer vom Dorfzentrum entfernt, wo der Sumpfporst berauschend duftet und die Waldteiche vom Quaken der Frösche widerhallen. Anna liest mir eine Geschichte über einen Biber vor, der in der Bläue eines Sommerabends mit seinem Schwanz auf das Wasser schlägt, und über eine schroffe Felswand, unter deren Schutz vielleicht seit Jahrhunderten Feuer gehalten wurde. Sie spricht über die steilen Klippen von Rapalanvuori, die während des Großen Unfriedens als Verstecke gedient haben sollen, und über die Felsmalereien von Hahlavuori, wo uns uralte „Taucher“ und Elche aus Jahrtausenden ansehen.

Unter den Funden ist auch ein Bild eines alten Studebaker President von 1938, der in Hankasalmi langsam verfällt. „Aus Staub bist du gekommen“, zitiert Anna. Es erinnert uns daran, was flüchtig und was beständig ist.

Als Anna zu Ende gesprochen hat, schließt sie ihre Augen. Ich sehe an ihrem Gesicht, wie sich die stickige Frankfurter Luft in ihrem Kopf in etwas ganz anderes verwandelt. Ich schreibe ihre Worte auf, denn sie sind die Seele, die Zahlen nicht erreichen können:

„Sie steht in Gedanken schon am Ufer des Puula, am Rande des Campingplatzes, wo das Gras noch mit grauem Tau bedeckt ist. Es ist früher Morgen, und die Luft ist gerade kühl genug – die Art, die einem eine Gänsehaut über die Haut jagt, sich aber in der Lunge rein anfühlt. Sie beginnt langsam ihre Yoga-Bewegungen. Der Vogelgesang ist eine ohrenbetäubende, urale Symphonie. Während sie sich von einer Position zur anderen bewegt, befeuchtet der Morgentau ihre Fußsohlen, und Stücke von frisch geschnittenem Gras bleiben an ihrer feuchten Haut kleben. Und über allem liegt der ruhige, endlose Puula, der seine eigene Stille flüstert.“

Annas Beobachtung ist frappierend: Wir sind nicht nur auf einer Reise in die Geschichte, sondern nach Hause, wo die Sinne wieder atmen können. Während ich Tehomet's Fähigkeit bewundere, die Welt mit Technologie zu erleuchten, erinnert mich Anna daran, wie es sich anfühlt, an einem Ort zu stehen, der hell erstrahlt, ohne eine einzige elektrische Lampe.

Doch mein analytisches Denken lässt mich noch nicht in Ruhe. Wenn ich mir die Bilder ansehe, die Anna von den Treppen von Rapalanvuori und den Felsmalereien von Hahlavuori gesammelt hat, wird mir klar, dass wir etwas entdecken, das ein Finanzzentrum wie Frankfurt niemals bieten kann: Kontinuität.

Ich habe mehr Informationen über Tehomet ausgegraben. Es ist verblüffend zu denken, dass dasselbe Unternehmen, das heute architektonische Beleuchtungslösungen für Metropolen wie Dubai liefert, aus denselben Landschaften entsprungen ist, die Anna beschreibt. Es spricht für den finnischen Mut – die Fähigkeit, inmitten der Stille etwas von Weltklasse-Qualität zu schaffen. Es ist eine Qualitätsgarantie, die sich von den Stahlmasten bis hin zum Drei-Sterne-Service von Camping Kiviniemi erstreckt.

Anna weist mich auf ein Detail in der Geschichte von Hiisilampi hin. Sie liest eine Passage vor, die beschreibt, wie jemand den uralten Fels mit modernen Schriften verunstaltet hat. „Hans“, sagt sie ernst, „genau deshalb müssen wir dorthin gehen. Natur und Geschichte brauchen diejenigen, die sie schweigend zu schätzen wissen. Wir gehen nicht dorthin, nur um zu konsumieren; wir gehen dorthin, um zu respektieren.“

Sie hat recht. Unsere Reise im Juni ist nicht nur eine Rückkehr zu Erinnerungen, sondern eine Suche nach Qualität – ob es nun Tehomet's Ingenieurskunst ist oder der unberührte Morgen am Ufer des Puula. Ich habe bereits begonnen, eine Route zu skizzieren, die uns durch das Herz von Süd-Savo führt. Ich möchte diese Kraniche auf den Feldern von Kälä sehen, von denen Annas gefundene Notizen erzählten. Ich möchte dieselbe Gänsehaut spüren, wenn ein Biber in der Dämmerung von Hiisilampi mit seinem Schwanz auf das Wasser klatscht.

Dieser Abend in Frankfurt neigt sich dem Ende zu. Ich schließe meinen Computer, aber in meinem Kopf schreibt mein Stift schon das nächste Kapitel. Wir haben nur noch wenige Monate Zeit. Die Lichter von Frankfurt scheinen jetzt etwas blasser, weil ich weiß, dass die wahre Helligkeit fern im Norden auf uns wartet.

[SV] En kväll i februari i Frankfurt är klar men bitande kall. Jag sitter i mitt arbetsrum i skuggan av skyskrapor, där skärmarnas sken är den enda ljuskällan. Frankfurt sover aldrig; utifrån hör jag det svaga skramlet från tåg och ett konstant elektroniskt nynnande som har blivit en del av vår andning. Jag har alltid varit analytiker till min natur; när en idé tar tag i mig måste jag ha fakta, data och historisk kontinuitet som stöd.

”Anna, kom och titta”, ropar jag ut till vardagsrummet. ”Det här handlar om något mycket större än bara ett semestermål.”

Jag har varit försjunken hela kvällen i Kangasniemis industrihistoria. Det är en fascinerande resa: hur en liten socken, vilande i famnen på tusen sjöar, har vuxit i tystnad för att lysa upp hela Europa. Jag förklarar för Anna hur Tehomets historia började från nästan ingenting 1979. Allt började med enkla saker: pulsator-tvättmaskiner, snöskyfflar och saunabänkar. Från den blygsamma verkstaden växte dock något globalt – Nordens största tillverkare av belysningsstolpar.

”Tänk på det, Anna. Öresundsbron, palatset hos Kuwaits härskare, de dyraste gatorna i Stockholm... de vilar alla på stål och expertis från Kangasniemi”, säger jag och pekar ut genom fönstret i Frankfurtnatten, där dussintals ljus prickar mörkret. ”De där gatlyktoina där nere kan mycket väl bära med sig en del av det land vi reser till. Ljuset som omger oss här i Frankfurt har också sitt ursprung därifrån våra själar längtar.”

Men Anna har inte nöjt sig med bara min statistik. Hon tillbringade förra natten vid sin egen dator och skrollade igenom bloggar och anteckningar från lokala vandrare. Hon lägger sina fynd i mitt knä, vilket speglar ett helt annat, mystiskt Kangasniemi.

”Hans, vi måste gå djupare in i skogen”, säger hon med glänsande ögon.

Hon on hittat Södra Hiisilampi. Hon beskriver för mig en plats bara några kilometer från byns centrum, där skvattram doftar berusande och skogstjärnarna ekon av grodornas kväkande. Anna läser för mig en historia om en bäver som slår i vattnet med sin svans i en sommarkvälls blåhet, ja en karg klippvägg under vars skydd eld har hållits i kanske århundraden. Hon pratar om Rapalanvuoris branta klippor, som sägs ha tjänat som gömställen under stora ofreden, och hällmålningarna vid Hahlavuori, där forntida ”dykare” och älgar ser på oss från tusentals år tillbaka.

Bland fynden finns också en bild av en gammal Studebaker President från 1938, som långsamt förmultnar i Hankasalmi. ”Av jord är du kommen”, citerar Anna. Det påminner oss om vad som är flyktigt och vad som är bestående.

När Anna har pratat färdigt sluter hon sina ögon. Jag ser på hennes ansikte hur den instängda Frankfurtluften i hennes inre förvandlas till något helt annat. Jag skriver ner hennes ord, för de är den själ som siffror inte kan nå:

”Hon står redan i tanken på stranden av Puula, vid kanten av campingområdet, där gräset fortfarande är täckt av grå dagg. Det är tidig morgon och luften är precis lagom sval – den sorten som ger en gåshud över huden men känns ren i lungorna. Hon börjar sina yogarörelser långsamt. Fågelsången är en öronbedövande, uråldrig symfoni. När hon rör sig från en position till en annan väter morgondaggen hennes fotsulor, och bitar av nyklippt gräs fastnar på hennes fuktiga hud. Och över allt vilar det lugna, oändliga Puula, som viskar sin egen tystnad.”

Annas iakttagelse är slående: vi är inte bara på en resa in i historien, utan hem, där sinnena kan andas igen. Medan jag beundrar Tehomets förmåga att lysa upp världen med teknologi, påminner Anna mig om hur det känns att stå på en plats som lyser klart utan en enda elektrisk lampa.

Men mitt analytiska tänkande lämnar mig inte i fred än. När jag tittar på bilderna som Anna samlat in av Rapalanvuoris trappor och hällmålningarna vid Hahlavuori, inser jag att vi upptäcker något som ett finanscentrum som Frankfurt aldrig kan erbjuda: kontinuitet.

Jag har grävt fram mer information om Tehomet. Det är förbryllande att tänka på att samma företag som idag levererar arkitektoniska belysningslösningar till metropoler som Dubai har sprungit ur samma landskap som Anna beskriver. Det talar om finsk sisu – förmågan att skapa något av världsklass mitt i tystnaden. Det är en kvalitetsgaranti som sträcker sig från stålstolpar ända till den trestjärniga servicen på Camping Kiviniemi.

Anna påpekar för mig en detalj i historien om Hiisilampi. Hon läser högt ett stycke som beskriver hur någon har vanställt den uråldriga klippan med moderna skrifter. ”Hans”, säger hon allvarligt, ”det är precis därför vi måste åka dit. Naturen och historien behöver dem som vet hur man uppskattar dem under tystnad. Vi åker inte dit bara för att konsumera; vi åker dit för att respektera.”

Hon har rätt. Vår resa i juni är inte bara en återkomst till minnen, utan ett sökande efter kvalitet – vare sig det är Tehomets ingenjörskonst eller den orörda morgonen på Puulas strand. Jag har redan börjat skissa på en rutt som tar oss genom hjärtat av Södra Savolax. Jag vill se de där tranorna på fälten i Kälä som Annas hittade anteckningar berättade om. Jag vill känna samma gåshud när en bäver slår i vattnet med sin svans i skymningen vid Hiisilampi.

Den här kvällen i Frankfurt börjar bli natt. Jag stänger min dator, men i mitt inre skriver min penna redan på nästa kapitel. Vi har bara några månader kvar. Frankfurts ljus verkar lite blekare nu eftersom jag vet att den sanna ljusstyrkan väntar oss långt i norr.